1.1 Nuori oman elämänsä tekijäksi yhteisön tuella
Arto. O. Salonen Matti-hankkeessa ollaan kiinnostuneita ihmisestä osana yhteiskuntaa, kuinka kansalainen voisi integroitua rikastavasti osaksi häntä ympäröivää todellisuutta. Keskeiseksi tarkastelun kohteeksi muodostuu tällöin se, miksi ihminen tekee sitä, mitä tekee. Selvää on, että jokaisessa meissä on heikkoutta ja vahvuutta. Vahva yhteiskunta rakennetaan siten, että mahdollisimman moni kansalainen voi olla kaikkea sitä, mitä hän omista lähtökohdistaan parhaimmillaan voisi olla. Aivan ilmeisesti tähän päästään niin, että pyritään ottamaan käyttöön jokaisessa ihmisessä olevat vahvuudet. Ihmisenä kasvamista, uuden omaksumisesta motivoitumista ja omien voimavarojen käyttöönottoa on tutkittu paljon ja sitä selittäviä teorioita on lukuisia. Päämääräteorian mukaan tavoitteenasettelu määrittää oppimista siten, että selkeät, sopivan haastavat ja yhteisesti suunnitellut tavoitteet ennustavat hyviä oppimistuloksia1. Minäpystyvyysteorian mukaan myönteinen käsitys omasta pystyvyydestä ennustaa hyviä oppimistuloksia2. Odotusarvoteorian mukaan oppimisen avulla saadun osaamisen tuottama hyöty määrittää oppimista siten, että tärkeäksi koettu asia opitaan helpoiten ja vähemmän tärkeäksi tulkitun asian oppiminen on vaikeampaa3. Attribuutioteorian mukaan onnistumisiin ja epäonnistumisiin liittyvät syyselitykset (kausaaliatribuutit) määrittävät oppimista siten, että pysyvien henkilökohtaisten ominaisuuksien liittäminen onnistumiseen ennustaa hyviä oppimistuloksia – ja päinvastoin: pysyvien henkilökohtaisten ominaisuuksien liittäminen epäonnistumiseen ennustaa heikkoja oppimistuloksia4. Älykkyysteorian mukaan älykkyyden muuttumiseen uskominen ennustaa hyviä oppimistuloksia ja älykkyyden pitäminen muuttumattomana ihmisen ominaisuutena ennustaa puolestaan heikkoja oppimistuloksia5. Itsearvostuksen teorian mukaan hyviä oppimistuloksia ennustaa oppimisympäristö, jossa on mahdollista kokea itsensä tarpeelliseksi ja hyväksytyksi6. Näin muodostuva arvokas ihmisyys on perusta itseluottamukselle ja elämän merkityksen syntymiselle. Ilman arvokkaan ihmisyyden kokemista ihminen ei pysty täysipainoisesti arvostamaan toisia ihmisiä ja heidän rikastuttavaa erilaisuuttaan7. Itseohjautumisen teoria8 määrittää itsearvostuksen teoriaa tarkemmin kukoistavan yhteisön ominaisuuksia. Itsemääräytymisen teorian perusteella ilmenee, että vahvalle, elinvoimaiselle ja kukoistavalle yhteisölle tai yhteiskunnalle on tyypillistä mahdollisimman monen yhteisön jäsenen myönteinen kokemus omasta osaamisestaan, itseohjautuvuudesta ja yhteisöön liittymisestä8,9,10,11. Huomionarvoista on se, että nämä mainitut motivaatiotekijät ovat yhteisiä kaikille ihmisille kulttuuriin, ikään, sukupuoleen ja taloudelliseen asemaan katsomatta. Kokemus osaamisesta (kompetenssi) fokusoi toimintaan. Ihmiselle on ominaista pyrkimys luoda uutta, kehittyä ja olla aikaansaava. Kukoistavassa oppimisyhteisössä yhteisön jäsenet auttavat toisiaan loistamaan osaamisellaan. Osaamisen kokemuksen vastakohta on kokemus mitättömyydestä ja aikaansaamattomuudesta, mikä on omiaan tukahduttamaan ja turhauttamaan.8,9 Kokemus itseohjautuvuudesta (autonomia) kohdentuu yksilöön. Jokaisella ihmisellä on halu vaikuttaa omaan arkeen ja elämänkulkuun – halu olla erityinen yksilö. Kukoistavan oppimisyhteisön voimavara on sen jäsenten itseohjautuvuus. Positiivinen toimijoiden välinen keskinäisriippuvuus ja emotionaalinen kannattelu säilyvät yksilöiden itseohjautuvuudesta huolimatta. Itseohjautuvuus ei siis tarkoita riippumattomuutta vaan yhteisön jäsenet ovat myönteisellä tavalla riippuvaisia toisistaan. Autonomian vastakohtana on ihmisen ulkopuolelta tuleva pakottaminen ja alistaminen, mikä tuottaa voimattomuuden tunnetta. Autonomian puuttuessa ihmiset saattavat kohdella toisiaan objekteina8,9. Kokemus yhteisöön liittymisestä (ihmissuhteet) tarkastelee ihmisten välistä suhdetta, jolloin huomion keskipisteessä on ihmisten muodostama yhteisö. Jokainen ihminen tavoittelee yhteyttä toisiin ihmisiin. Yhteys tuottaa merkityksellisyyttä elämään ja auttaa liittämään oman elämän pyrkimykset osaksi suurempaa kokonaisuutta8,9,12. Yhteisöön liittyminen ilmenee osallisuuden kokemisena. Vastakohtainen kokemus on syrjässä oleminen, syrjäytyminen. Yhteisöön liittymisen näkökulmasta tarkasteltuna kukoistavan oppimisyhteisön jäsenet kannattelevat toisiaan ja kunnioittavat toistensa erityisyyttä. Tällöin ei ole mielekästä määritellä yhteisön hyviä ja huonoja toimijoita vaan tarkastella toimintakulttuuria kokonaisuutena erilaisten ihmisen toisiaan täydentävän läsnäolon kautta. Tämä on merkityksellistä sen vuoksi, että yhteisön voima syntyy yhteenkuulumisesta, jonka käyttövoimana on erilaisuuden mieltäminen voimavaraksi. Tällöin syntyy luottamusta ihmisten välille. Luottamuksen ilmapiirin vallitessa oppija kokee tulevansa hyväksytyksi sellaisena erityisenä ihmisenä, jollainen hän on13. Yhteenkuulumisen kokeminen tuottaa yhteisöön voimaa, joka parhaimmillaan synnyttää innostusta ja iloa. Innostus ja ilo tuovat oppimiseen kepeyttä ja auttavat ponnistelemaan itsensä ylittämiseksi. Lisääntynyt itseluottamus auttaa ylittämään itsensä, mikä ilmenee luovuutena. Syntyy rakentavalla tavalla olemassa olevaa kyseenalaistavia ja luovia ratkaisuja tarkastelun kohteena olevaan asiaan tai ilmiöön.7 Edellä esitettyä ajattelua sovellettaessa elinvoimaisen yhteiskunnan voimavaraksi määrittyvät kansalaiset, jotka auttavat toisiaan tyydyttämään kolmea ihmisen henkistä perustarvetta: kokemusta osaamisesta, autonomiasta ja yhteisöön liittymisestä. Jos tähän päästään, ihmisestä tulee oman elämänsä tekijä ja ympäristöönsä rikastavasti kytkeytyvä kansalainen. Oppimisvastuuta on siirtynyt motivoituneelle oppijalle, joka intohimoisesti kehittyy osaamisessaan. Kansalaiset edistävät yhteistä hyvää omalla osaamisellaan oman erityisyytensä säilyttäen. Kun onnistumme vetoamaan erilaisia ihmisiä yhdistäviin henkisiin perustarpeisiin, on yhteisö luotu tukemaan optimaalisesti erilaisten toimijoiden oppimista ja ihmisenä kasvamista. Lähteet: Locke, E. A., Cartledge, N., & Koeppel, J. 1968. The motivational effects of knowledge of results: A goal-setting phenomenon? Psychological Bulletin, 70, 474-485. Bandura, A. 1997. Self-efficacy: The exercise of control. New York: Freeman. Wigfield, A. & Eccles, J. 2000. Expectancy-value theory of achievement motivation. Contemporary Educational Psychology 35, 193-202. Elliot, Andrew. 2006. The Hierarchical Model of Approach-Avoidance Motivation. Motivation and Emotion 30 (2), 111–116. Dweck, C.2002. The development of ability conceptions. In: Wigfield, A. & Eccles, J. (eds.). San Diedo: Academic Press, 57-88. Covington, M. 1992. Making the grade: A self-worth perspective on motivation and school reform. New York: Cambridge University. Himanen, P. 2010. Kukoistuksen käsikirjoitus. Helsinki: WSOY Deci, E.L., Ryan, & R. M. 2000. The ’what’ and ’why’ of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry, 11, 227-268. Deci, E. L., Ryan, R. M., & Guay, F. 2013. Self-determination theory and actualization of human potential. Teoksessa D. McInerney, H. Marsh, R. Craven, & F. Guay (Eds.), Theory driving research: New wave perspectives on self-processes and human development. Charlotte, NC: Information Age Press. 109-133. Pink, D. 2010. Drive: The Surprising Truth About What Motivates Us. New York: Riverhead Books. Krznaric, R. 2012. How to Find Fulfilling Work. Croydon: Macmillan. Seligman, M. E. P. 2003. Authentic Happiness: Using the New Positive Psychology to Realize Your Potential for Lasting Fulfillment. London: Nicholas Brealey Publishing. Raatikainen, E. 2011. Luottamus koulussa. Helsinki: Yliopistopaino. Artikkelikuva: Nimimerkki sasint. CCO. https://cdn.pixabay.com/photo/2016/11/08/05/20/adventure-1807524_1280.jpg